1960-luvun lopulla Warholin elokuva on löytänyt uudelleen tarinankerronnan ilot. Supertähdet poseeraavat ja astahtelevat, tiputtelevat ilmeisen hetkessäsyntyneitä repliikkejä, päätyvät merkityksellisten aukkojen ja outojen murtumien tauottamiin dialogeihin. Kaikesta tästä huokuu lähes kestämätön tarkoituksellisuuden paino – jopa ladosta laitumelle kävely vaikuttaa kovan luokan coolness-harjoitukselta silloin kun kävelijänä on Joe Dallesandro tai Taylor Mead. Warholin (ja käsikirjoittaja-ohjaaja Paul Morrisseyn) tyylistä saa jonkinlaisen käsityksen, kun maalaa mieleensä päättömän, hormonihuuruisten lehmipoikien täyttämän ja lähes naisettoman länkkäriversion Romeosta ja Juliasta. Yksi filmin työnimistä oli muuten The Glory of the Fuck!
—
By the late 1960s Warhol’s cinema had (re)discovered the joys of story-telling – on its very own terms, of course. Which means: The superstars pose and prance, delivering lines seemingly invented on the spot, ending in dialogues full of pregnant pauses, curious holes and unexpected breaks in the flow. Everything here is imbued with the utmost amount of deliberation – even walking from a barn to a pasture looks like an exercise in a coolness supreme when done by the likes of Joe Dallesandro or Taylor Mead. Now, imagine a wacked-out Western version of Romeo and Iuliet (~ 1590s) with too many hormone-mad cowpokes and too few women around and one gets an idea what Warhol (in tandem with writer & uncredited co-director Paul Morrissey) does here for and above all to the history of Hollywood’s most American genre… One of the film’s project titles, by the way, was The Glory of the Fuck!
