Henry Millerin lukeminen on opastanut ties kuinka monta ihmistä seksin saloihin. Tanskan elokuva- ja taidepiirien mustan lampaan, Jens Jørgen Thorsenin, adaptaatio Millerin omaelämänkerrasta (1956) eli pitkän elämän sekä repertuaariteatterin että pornoelokuvan muodossa. Komea estetiikka ja tuntuva määrä hardcore-toimintaa tekevät Thorsenin tulkinnasta 1970-luvun alkuvuosien klassikon. Sotienjälkeisessä Pariisissa kaikki naiset ovat huoria ja kaikki miehet pokia, ja jenkit naivat kaikkea mikä kullin eteen sattuu. Country-mies Joe McDonald todistaa ja säestää. 60-70-luvun tyylille ominaisista avant-garde-koreiluista huolimatta elokuva on lopulta yllättävänkin vakava. Varsinainen löytö!
—
God knows how many people learned about sex from reading Henry Miller, one of the most scandalous and celebrated writers of the 20th century! When the (self-appointed…) black sheep of postwar Danish cinema and arts, Jens Jørgen Thorsen, adapted Miller’s eponymous, semi-autobiographical 1956 novel, the result was repertory theatre and long-running cinematic release with lofty aesthetics and lashings of hardcore. And no wonder: Quiet Days in Clichy remains the early-70s movie: US-American expats fuck whatever hops on their cock in a rough and tumble Paris where men are always johns and women invariably hookers – the exchange of money is at the core of all matters of orifice and heart. Country Joe McDonald, the film’s Greek choir, also puts his two cents in. Swanky, full of 60s and 70s avant-garde middlebrow movie frills, but ultimately fascinatingly sober. An upstanding rediscovery!
